Perse edellä puuhun

Aina kuulee ihmisten toitottavan suureen ääneen kuinka pelottavaa on olla yksin. Onko hiljaisuus pelottavaa? Hiljaisuus on petollista. Varsin jos on kasvanut äänen keskellä. Hiljaisuus ei ole kuitenkaan mykkä, vaan se on täynnä vastauksia. Hiljaisuus ei ole edes hiljainen, vaan hiljaisuus on mahdollisuus oppia kuulemaan mitä et ehket ennen ole kuullut. Hiljaisuus on parempi kuin yhdentekevä keskustelu. Sillon ei toista voi satuttaa. Niin monesti kun me yritetään sulkea omaa ääntämme tai mietteitä huutamalla tai vaikka nappikuulokkeista tulevalla örinähevillä, jokin hiljaisuudesta kuuluva kuiskaus kuuluu kaiken näitten edellä mainittujen yli. Toki moni blokkaa tämän kuiskauksen ja laittaa naamarin takaisin päähänsä, jatkaa matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta kun hiljaisuus löytää taas ihmisen, sama kuiskaus kuuluu jälleen. Meidän pitää oppia luottamaan itseensä. Onko tämä kuiskaus kenties sielun ääni? Meidän egomme ja ympäristömme, halumme olla sopivia j

Tästä jo useamman kerran olen valittanut, varoittanut ja kehottanut kuuntelemaan. Mutta. Oma haluni auttaa ihmisiä, ymmärtää ihmisiä ja oppia ihmisistä on aina ollut tosi voimakas. Kuuntelen, annan mielipiteitä ja rohkaisen ihmisiä. Haluamatta mitään vastapalveluksia. Tämä asia on nyt kuitenkin muuttunut parin viikon sisään. Enemmän kuin tuhat kertaa olen aina ihmisille sanonut että olisi hauska puhua omistakin jutuista, niin että oikeasti kuunnellaan, ymmärretään ja annetaan opastusta. Joskus jollekkin tiuskasin tästä että mieluummin huudan järvelle omat asiani kun sieltä edes kaiku vastaa. Ja näinhän siinä kuule kävi että nyt löysin sellaisen ihmisen joka minua kuuntelee, kyseenalaistaa, sanoo omat mielipiteensä. Ja tämä on hyvin vapauttava tunne itsessä. En ole tätä oikein monesti kokenut, mutta tämäkin aika jo riittää minulle että älyän sen, että olen liian monesti joutunut sulkemaan oman suuni ihan vaan sen takia, että jollain muulla on myös sanottavaa. Romanssia tai

Minäpäs kerron sinulle jotain jonka jo tiedät. Maailma ei ole auringon paistetta ja sateenkaaria. Se on hyvin ilkeä ja peloittava paikka ja ei ole mitään väliä sillä miten kova olet, se lyö sinut maahan jos vain sallit sen. Sinä, minä tai kukaan muu ei lyö niin kovaa kuin elämä. Mutta kyse ei ole siitä miten kovaa lyöt, vaan siitä että miten kovaa sinua lyödään ja pystyt liikkumaan eteenpäin. Näin voittaminen tehdään! Noh, tämä on pätkä yhdestä leffasta joka itselle on aina ollut hyvin tärkeä. Itselle luovuttaminen ei ole koskaan ollut vaihtoehto. Noh, sehän lukee kädessäkin. "Then we will fight in the shade" Mikä tahansa se elämän vastus onkaan, aina on jokin keino. Koska jokaisella on heikkoutensa. "Näe se, hyödynnä sitä, iske." Ihmisillä on monia syitä olla luovuttamatta. Mikä tahansa puskee ihmistä eteenpäin, on hyvä syy. Viha, pelko, oppiminen tai vaikka kehittäminen. Kaikilla on sama määränpää, joten voidaan kuvitella tämä isona vuorena, jokaisella