Perse edellä puuhun

Ja tässä minä taas seison, hetkenä jolloin voisin niin mielelläni istahtaa koirieni kanssa lattialle ja saada heiltä voimia olla vahva. Päätös muutosta ottikin niin hyvin tuulta alleen että kolmen viikon päästä on uusi paikka alla. Uusi työ ja toukokuussa uusi koiranpentu. Hitosti tekisi mieli taas luovuttaa. Mutta silloin olisin kuin kaikki muut. En ole "kaikki muut", olen minä. Toki järkevä ihminen hyödyntäisi tukiverkostoaan ja hymyssäsuin ihanasti muutetaan 600km kavereitten avustuksella ja sitä ennen läksiäiset jossa kaikilla on niin hauskaa. Minun tapa on tehdä kaikki yksin. Ehket jopa rituaalin tapainen tämä fiilis on. Tässä tilanteessa punnitaan hyvin vahvasti haluanko minä tätä. Kuin niin moni täällä hevon korvessa onkin joskus laatinut sen elämänsä suunnitelman ja yhtäkkiä huomaa että siinä työnnellään fiskarsin lumentyöntimellä pihatietä puhtaaksi lumesta, vanhat talvikamppeet päällä ruvetaan nojaamaan työntimeen ja päähän pälkähtää ajatus, näinkö tämä meni minun v

Jossain kohdassa elämää tulee väistämättä se tunne, että kaikki vaan menee mönkään ja koko maailma tuntuu sotivan sinua vastaan. Onneksi tämä on vaan väliaikaista. Kuten monesti jo tämän asian julki tuoneena, olen edelleen sitä mieltä että olosuhteet kasvattavat luonnetta.  Rikin kanssa vedettiin viimeinen aamulenkki tyylillä loppuun. 1.5h käveltiin hissukseen maisemia ihastellen ja hieman vanhus jaksoi leikkiäkkin💪✌️ Kuitenkin sitten yhdestä risteyksestä käännyttiin eläinlääkärin pihaan. Aulassa odotteli jo pari muuta nuorempaa koiraa, heillä kovin kirkas elämänvalo silmissä. Riki kuitenkin istui määrätietoisesti minun vieressä välittämättä mistään muusta kuin minusta. Sitten ensimmäisenä päästiinkin lääkärin luokse.  Rauhoittavan piikin jälkeen nostin Rikin pöydälle. Siinä hetkessä näin Herran silmistä pienen kiitoksen. Lähdin pois huoneesta lopetuksen ajaksi.  Epätietoinen tunne rinnassa kun lääkäri käveli ulos huoneesta ja Riki vaan enää makasi pöydällä.  Lääkäri kehui Rikiä että