Perse edellä puuhun

Joulun ähkystä olotilasta selvinneenä maailma on taas erilainen, kaikki ne asiat jotka viikko sitten oli vielä normaalia, ovatkin nyt suurtakin suurempia mörököllejä ja ylitsepääsemättömiä vuoria. Joillekkin. Facebookit ja instagramit notkuvat kohta uuden vuoden lupauksia ja samaan aikaan tulee "minä olen läski mutta eipä haittaa" tai "hyväksyn itseni sellaisena kuin olen" tyylisiä tilapäivityksiä. Siinä vaiheessa kun maailma meitä lyö(ja sehän muuten lyö) onkin suurin kysymys, liikummeko eteenpäin vai jäämmekö itkemään maahan kun taas sattui. Tämä päätös vaikuttaa n. 90% tulevaan aikaan. Ei meille tule helpompaa huomista, jos odotamme ihmettä. Kyllä se pelkästään sitä paremman huomisen rakentamista ja päätös kerrallaan eteenpäin menemistä. Kipu on suhteellista, väliaikaista, kehittävää ja varsinkin henkisen kasvun kannalta äärimmäisen tärkeää. Kipu nähdään melkein aina pelkkänä mörkönä, toki myös tämän ymmärrän. jos elämän suurin haaste on saada pyöräyte

Hiljaista on. Joten on ollut hyvää aikaa miettiä syntyjä syviä ja jopa löytää vastauksia. Kun edellisessä tekstissä mainitsin että jokin muuttuu, niin sehän olen minä. Miksi sitä outoa tyhjyyttä ihmiset kokeilevatkin paikata rahalla, tavaroilla tai parisuhteilla? Noh, toki tyhjyyttä on monenlaista varmasti täällä. Viime yönä mietin tätä asiaa ja että mikä minua vaivaa. Tuleekin mieleen buddhan pari lausetta "Älä ole riippuvainen mistään, jopa varjosi jättää sinut kun olet pimeydessä" "Kärsimyksen juuret ovat kiintymyksessä" Vaikka kuinka aina koitan aina väittää vastaan, nautin yli kaiken siitä olotilasta kun tämä sisäinen lohikäärme herää. Tuntuu siltä että koko maailma vuotaa verta kun se kävelee rinnallani. Pitää alkaa vaan hyväksymään tämä tosiasia, että kaikki päätökset mitä olen tehnyt, jokainen vie askeleen lähemmäksi lohikäärmettä. Tyhmältähän sellanen lohikäärme kuulostaa. Mutta jokainen meistä on sen kanssa kävellyt joskus. On opittava vaan

Kun tätä huikean sosiaalista elämääni tarkastelee, saattaisi sinkkumiehellä olla jotain muutakin tekemistä perjantai tai lauantai iltaisin kun ajaa fillarilla, koirien kanssa kävellä lumisateessa, käydä salilla ja vähän töissäkin. En tiedä mitä minun sitten pitäisi tehdä? Baarissa toki mukava käydä välistä, mutta nyt on kuitenkin kuiva kausi menossa. Ja tosiaan oma Aurani on sitä luokkaa, että kaikki pysyttelee 5-10 metrin päässä. Täällä korvessa jossa jumalakin käy vaan kerran vuodessa, on siis itselle täysi mahdottomuus tutustua vastakkaisen sukupuolen ihmisiin oikeastaan missään muualla kuin kaupassa kun vanha muori tarvitsee apua 7 ruokasäkkinsä kanssa. No näitä harrastuksia en kyllä enempää tarvitse. Eikä minun kymppivuotiaat koirani ole millään asteella kiinnostuneet minkäänlaisesta koirajutuista. Enkä myöskään minä itse. Netflix on katsottu läpi moneen kertaan ja videopelit ei ole kyllä minun juttu. Niissä ei mitään vikaa ole, mutta olen sen verta helposti koukuttuva henk

Eilinen oli todella hankala päivä itselle. Kaikki mahdolliset riivaamiset oli näköjään osunut samalle päivää. Yksinäisyys, hiljaisuus, lihaskivut. Kaikki. Nämä on itselle niitä hetkiä, että tarvitsisin apua selvitäkseni päivästä. Mutta vuosi vuodelta näitä tulee vaan vähemmän. Mutta sananlaskukin sanoo: "tie joka kuljetaan yksin, kasvattaa ihmistä eniten." Tämä hetki on myös se kun Pahempi versio minusta astuu esiin. Kylmä ja lujatahtoinen versio minusta, joka oikeastaan tarkemmin ajateltuna on kuin jättimäinen suojakilpi ja miekka. Huonona puolena tässä on juurikin se, että suojakilpi ja miekka pysyy pitkään esillä, ehket voisi kuvitella että oma mieli haluaa nyt suojella itseään. Mutta. Tämä paha saa minut aina menemään eteenpäin. Realisointi siitä asiasta, että minulla ei ole enää yhtään mitään syytä olla täällä suomessa, tulikin taas hyvin todeksi. Jokin typerä pelko uusista jutuista vaan vetää minua alas, joita en vielä edes ymmärrä. Miksi?    "Pitkäksi