Pysäyttämätön, murtumaton, määrätietoinen.

Tästä jo useamman kerran olen valittanut, varoittanut ja kehottanut kuuntelemaan.

Mutta. Oma haluni auttaa ihmisiä, ymmärtää ihmisiä ja oppia ihmisistä on aina ollut tosi voimakas. Kuuntelen, annan mielipiteitä ja rohkaisen ihmisiä.
Haluamatta mitään vastapalveluksia.

Tämä asia on nyt kuitenkin muuttunut parin viikon sisään. Enemmän kuin tuhat kertaa olen aina ihmisille sanonut että olisi hauska puhua omistakin jutuista, niin että oikeasti kuunnellaan, ymmärretään ja annetaan opastusta.

Joskus jollekkin tiuskasin tästä että mieluummin huudan järvelle omat asiani kun sieltä edes kaiku vastaa.

Ja näinhän siinä kuule kävi että nyt löysin sellaisen ihmisen joka minua kuuntelee, kyseenalaistaa, sanoo omat mielipiteensä.

Ja tämä on hyvin vapauttava tunne itsessä. En ole tätä oikein monesti kokenut, mutta tämäkin aika jo riittää minulle että älyän sen, että olen liian monesti joutunut sulkemaan oman suuni ihan vaan sen takia, että jollain muulla on myös sanottavaa.

Romanssia tai rakkaustarinaa tästä tuskin tulee, mutta minulle jo riittää pelkkä tieto siitä että joku kohtelee minua tasavertaisesti.

Mutta asioilla on myös kääntöpuolensa.
Kun mietin näitä aiempia keskustelu kavereita, tulen väistämättä miettineeksi asiaa, että mitäs nyt?

Mikä minulle on tässä vaiheessa tärkeää? Ehket on heidän vuoro huutaa nyt tyhjyyteen?

Minä tiedän nyt oman paikkani täällä, mitä olen hakemassa ja miksi minä tulen.

Nämä vanhat riippakivet saa nyt jäädä.
He varmasti löytävät muita joille puhua ja joka ei vaadi mitään tilalle. Ja tämä asia on ok. Minulle.

Tuli vaan mieleen yksi hetki, kun sanoin: minähän löydän sellaista juttuseuraa jossain vaiheessa, joka minua ymmärtää.

Ja HIH✌ kuinkas kävikään💁

Minä tiedän että tulen aina selviämään, kiitos teidän jotka ovat minusta kasvattaneet omillaan selviävän ja vahvan ihmisen.

Ette ehket siinä vaiheessa vaan tätä ajatelleet kun vuodatitte elämäänne ja suljitte suuni?

On tällä maailmalla hauska huumorintaju😃