Mielemme ylämäet.
Yksi maailman kirjoittamattomia lakia on:
"Mikä tahansa on tilanne, ongelmien määrä pysyy aina vakiona."
Kun selaamme somea ja tarkkailemme toisten elämää, tekemisiä, saavutuksia ja määränpäitä, aina välillä siinä röhvistelyasennossa makaava ihminen tuntee piston sydämessään, että MIKSI VITTU MINÄ EN OO TUOLLAINEN!
Meidän mielellä on pakonomainen tarve saattaa meidät kaikista levollisimpaan muotoon. Se on vaan luonnonlaki. Mutta yhteiskunta ja nykypäivän ihanteet eivät salli moista.
Tuhat kertaa olen kuullut itsestäni ja siskostani sen lauseen, että miten helvetissä te jaksatte tehdä kaikkea?
Jokin ihme mielikuva ihmisillä on syntynyt että se on jokin lahja että jaksaa tehdä juttuja. Miksi?
Kokeilen nyt selvittää hieman tätä teille.
Ensinnäkin. Pitää olla määränpää. Ja seuraavaksi halu päästä siihen määränpäähän.
Tässä vaiheessa sitten itsekkin olen monesti paiskannut hanskat tiskiin kun kaikki kuulostaa mahdottomalta.
Mutta määränpää ilman suunnitelmaa on pelkkä haave.
Eli suunnitelma tarvitaan sitten.
Noh. Täällä joutuu yleensä noitavainon kohteeksi kun haluaa muuttaa itseään tai saavuttaa jotain. Niin pahalta kun se kuulostaakin, näistä taakoista pitää päästä eroon. Vai onko se Jani-petterin välttämätön kännireissu tai ne angel eyesit auton keulalla niin iso juttu että määränpääsi syrjään?
Noh, valitettavasti se monelle on. Ja ei siinä mitään pahaa ole, mutta turha sitten maailmalle huutaa jos et saavuta mitään muuta kun ne.
Eli suunnitelma kun on luotu, seuraavaksi tulee miettiä jokainen askel, joka johtaa lähemmäksi määränpäätä. Se on se hinta mitä itse maksan tästä. Ja minulla ei ole aikomusta pysähtyä tai muuttaa suuntaa, jos sille ei ole pätevää syytä.
Nämä kun saa kuntoon niin alkaa itse työ. Joka päivä 100 päätöstä jotka taas johtaa lähemmäksi määränpäätä. Ja seuraavana päivänä kaikki uudestaan.
Mutta jossain vaiheessa se määränpää onkin nokan edessä. Käsin kosketeltavissa. Huomaat olevasi yksin. Ja takanasi kiiltää ne angel eyesit pyörimässä kylän rinkiä ja katkerat katseet kun saavutitkin sen hullulta kuulostavan määränpääsi.
Siinä vaiheessa voit ottaa lasin viiniä ja istahtaa terassin tuolille, laittaa tupakan huuleen ja tuumata itsellesi: no mitäs me seuraavaksi keksitään?
Niin pitkään kun me uskotellaan että kaikki voimavaramme on käytetty, pysymme paikallaan. Mutta kun alamme uskomaan siihen, että voimme saavuttaa jotain, kuulostaa moinen väite voimavarojen loppumisesta naurettavalta.
Loppujen lopuksi, elän mieluummin yhden päivän leijonana, kuin 100 vuotta
"Mikä tahansa on tilanne, ongelmien määrä pysyy aina vakiona."
Kun selaamme somea ja tarkkailemme toisten elämää, tekemisiä, saavutuksia ja määränpäitä, aina välillä siinä röhvistelyasennossa makaava ihminen tuntee piston sydämessään, että MIKSI VITTU MINÄ EN OO TUOLLAINEN!
Meidän mielellä on pakonomainen tarve saattaa meidät kaikista levollisimpaan muotoon. Se on vaan luonnonlaki. Mutta yhteiskunta ja nykypäivän ihanteet eivät salli moista.
Tuhat kertaa olen kuullut itsestäni ja siskostani sen lauseen, että miten helvetissä te jaksatte tehdä kaikkea?
Jokin ihme mielikuva ihmisillä on syntynyt että se on jokin lahja että jaksaa tehdä juttuja. Miksi?
Kokeilen nyt selvittää hieman tätä teille.
Ensinnäkin. Pitää olla määränpää. Ja seuraavaksi halu päästä siihen määränpäähän.
Tässä vaiheessa sitten itsekkin olen monesti paiskannut hanskat tiskiin kun kaikki kuulostaa mahdottomalta.
Mutta määränpää ilman suunnitelmaa on pelkkä haave.
Eli suunnitelma tarvitaan sitten.
Noh. Täällä joutuu yleensä noitavainon kohteeksi kun haluaa muuttaa itseään tai saavuttaa jotain. Niin pahalta kun se kuulostaakin, näistä taakoista pitää päästä eroon. Vai onko se Jani-petterin välttämätön kännireissu tai ne angel eyesit auton keulalla niin iso juttu että määränpääsi syrjään?
Noh, valitettavasti se monelle on. Ja ei siinä mitään pahaa ole, mutta turha sitten maailmalle huutaa jos et saavuta mitään muuta kun ne.
Eli suunnitelma kun on luotu, seuraavaksi tulee miettiä jokainen askel, joka johtaa lähemmäksi määränpäätä. Se on se hinta mitä itse maksan tästä. Ja minulla ei ole aikomusta pysähtyä tai muuttaa suuntaa, jos sille ei ole pätevää syytä.
Nämä kun saa kuntoon niin alkaa itse työ. Joka päivä 100 päätöstä jotka taas johtaa lähemmäksi määränpäätä. Ja seuraavana päivänä kaikki uudestaan.
Mutta jossain vaiheessa se määränpää onkin nokan edessä. Käsin kosketeltavissa. Huomaat olevasi yksin. Ja takanasi kiiltää ne angel eyesit pyörimässä kylän rinkiä ja katkerat katseet kun saavutitkin sen hullulta kuulostavan määränpääsi.
Siinä vaiheessa voit ottaa lasin viiniä ja istahtaa terassin tuolille, laittaa tupakan huuleen ja tuumata itsellesi: no mitäs me seuraavaksi keksitään?
Niin pitkään kun me uskotellaan että kaikki voimavaramme on käytetty, pysymme paikallaan. Mutta kun alamme uskomaan siihen, että voimme saavuttaa jotain, kuulostaa moinen väite voimavarojen loppumisesta naurettavalta.
Loppujen lopuksi, elän mieluummin yhden päivän leijonana, kuin 100 vuotta
Kommentit
Lähetä kommentti